Muistan erään taannoisen työkaverini päivitelleen, että purjehdus on pelkkää ajan tuhlausta. Myös toinenkin kaverini joskus totesi, että ei hän jaksa mennä purjehtimaan, koska sieltä haluaa joskus poiskin. Nämä kumpikin lausahdus on melko latautuneita ja mahdollisesti pitävät takanaan joitakin kokemuksia purjeveneen kyydissä olemisesta, tai sitten eivät. Kuitenkaan kaikesta ei tarvitse tykätä.
Nämä sinänsä omaan arvoonsa jätetyt möläytykset ovat kuitenkin osaltaan herättäneet itseni ajattelemaan, että mikä siinä tuulivoimaa hyödyntävässä vesiliikenteessä sitten kiehtoo. Purjevenehän on vain kulkuneuvo, jolla pääsee lähtölaiturista määränpääsatamaan. Siihen kelpaa toki myös moottorivene, joka lienee vähän käytännöllisempikin siihen tarkoitukseen.
Olen kiivennyt joskus vuoria. Se oli raskasta ja aikaa vievää puuhaa, jossa joutui joskus pelkäämään. Kuitenkin sen homman osaaminen avasi portit hengästyttäviin tuntemuksiin ja maisemiin. Vuorikiipeilijä nousee kirjaimellisesti kuin pilvien päälle tyhjyyden kouraistessa vatsanpohjaa ja unohtaa muun maailman. Ja kun sen tyhjyyden selvittää, tuntee yhteyttä kylmän kiven, lumen, jään ja ilman kanssa.
Havaitsin purjehtimisen sisältävän samanlaisia elementtejä ja tuntemuksia. Se oli vain paljon helpompaa kuin vuorikiipeily, koska merenkulkupelipaikat ovat ihan vieressä, toisin kuin vuoret, joiden luokse oli aina matkustettava. Purjehtija Porvoossa on vuorikiipeilijä-vapaalaskija Chamonixissa.
Yhtäläisyyksiä on paljon: Merenkävijä ja vuorikiipeilijä osaa haistella muuttuvat olosuhteet ja reagoida tilanteeseen. Sää vaikuttaa kumpaankin tekemiseen merkittävästi. Runollisesti voi ilmaista, että luonto raottaa mahdollisuuksia, jotka purjehtija osaa havaita ja käyttää hyväkseen. Samalla tavalla vuori tai luonto avasi sääikkunan päästäen kiipeilijän reittinsä loppuun tai vuoren huipulle. Tai sitten vuori vain jätti sen avaamatta, selittelemättä sitä yhtään millään tavalla. Mutta se kuuluu lajiin, kuten viisaan purjehtijan aikalisä, kun meri kiukuttelee tai räyhää omiaan.
Purjevene avaa maailman, jonka olemassaolon kipeimmin tiedostaa, kun venettä ei ole. Ilman venettä ei ole juuri asiaa saaristoon ja avomerelle. Merellä voi toki olla tax free-putiikissa ja Suomenlinnan lautalla, mutta se on matkustamista, ei merenkulkua. Merta itse samoamalla pääsee meriluonnon äärelle, sinne minne itse huvittaa mennä. Joillekin saarille menee lautta, mutta jokaiselle saarelle oma vene.
Yksi purjehdukseen liittyvä taannoinen oivallukseni on se, että kun olen investoinut kerran siihen veneeseen, niin siitä lähtien jokainen tuulenpuuska on ilmainen. Se itse tuulella kulkeminen on äkkiseltään tavattoman edullista puuhaa. Alkuinvestoinnissa ja ylläpitokuluissa on tosin vähän hintahajontaa: muutaman satasen optimistijolla ja 44-jalkainen Swan ovat purjeveneitä molemmat. Purjehdus on siitäkin mukava elämäntapa ja harrastus, että sitä voi kukin tehdä aivan niin miten haluaa ja monella eri tasolla.
Joka tapauksessa purjehtija tuntee toisen käden pitäessä pinnaa ja toisen isopurjeen skuuttia, miten tuuli kulkee purjeidenvälisessä solassa värisyttäen juorulangat suoriksi ja nostaen veneen lentoon. Silloin vene on osa planetaarista tuulijärjestelmää ja purjehtijalla on sopimus luonnon kanssa. Mutta se sopimus on vain toistaiseksi voimassa. Kuitenkin purjehtija tietää, miten se sopimus aina uusitaan. Siinä on ehkä pieni osa sitä tunnetta, jota ei voi edes selittää hänelle, jolle se on lähtökohtaisesti ajanhukkaa ja muualle pitäisi pian mereltä päästä.
____
Seurassamme kannustamme monenlaisiin keskustelunavauksiin. Blogikirjoitukset ovat jäseniemme ajatuksia eivätkä edusta seuran virallista kantaa
Comments