Meri ottaa meidät syliinsä, kauniiseen kehtoon, johon joutuessaan ymmärtää jotain elämää suurempaa.
Meri pauhaa ympärilläni. Se vaikuttaa vihaiselta. Toisaalta se samaan aikaan vaikuttaa jylhän lempeältä – kunhan sille kumartaa. Matkustamme 41-jalkaisella Finngulfilla kaiken tämän massan keskellä, ja juuri nyt neljäkymmentäyksi jalkaa tuntuu kovin pieneltä määrältä pituutta.
Aaltojen alamäissä laskettelemme parhaimmillaan lähemmäs kahtakymmentä solmua eteenpäin ja ylämäissä nopeus tippuu alle viiden. Kun suuri aalto kuohuaa vihaisena takana, ei näy muuta kuin mustaa ja valkoinen mahtava kuohu huntuna sen niskalla. Sitten aalto joko menee alta tai jos ei sieltä kerkeä, niin kosahtaa sisään. Silloin saa pitää hatustaan kiinni, sillä tällainen aalto sortuu perätuhdon yli suoraan niskaan.
Ei saa antaa liikaa tilaa ajattelulle, koska silloin pelko valtaa mielen eikä hommasta tule mitään, vaan se menee hätiköinniksi. Sopiva ennakointi ajatuksen tasolla, ja sitten vaan ruorista kiinni ja tiukka katse tulevaisuuteen. Turhaan sitä rupeaa pelkäämään ja panikoimaan. Juuri silloin homma menee mönkään eikä milloinkaan muulloin.
Taivastelua Ranskan Bretagneen niemimaan edustalla.
Vuoroparini on hilpeämielinen. Hän saattaa tällaisessa tilanteessa laulella Lapin kesää, vaikka joku toinen saattaisi myrskystä kalpeana maata paniikkiasennossa kajuutan perällä. On onni omata tällainen vuoropari – tämäkin myrskyinen yö oli oikeasti hauska ja turvallinen meidän keskinäisen yhteentoimivuuden ansiosta. Hoidettiin homma asianmukaisesti ja varmalla otteella, mutta samaan aikaan armotonta huumoria läjäyttäen. Huumorin kautta on asiat otettava, jottei meno mene liian vakavaksi.
Myrskyistä merta tulee käsitellä äärimmäisellä kunnioituksella, mutta toisaalta samaan aikaan itsevarmasti. Ruoria käännellään siten kuten aallot sitä haluaa ohjailla ja nokka käännetään sinne, missä aaltojen välit ovat suotuisimmat. Välillä kaikki styyraan, sitten heti perään paaraan ja sitten keskelle tasaus. Sen jälkeen hillitön naurunpurskahdus ja joku kommentti juuri alta menneestä mahtavan kokoisesta aallosta ylistävällä sävyllä. Jos sille naureskelee ja kerskailee, loppuu peli lyhyeen.
Finngulf 41 on suomalaisvalmisteinen iskunvarma purjevene, jolla on hyvä taittaa matkaa.
Merta tulee kunnioittaa, se jos joku on selvää. Yö on ensimmäinen myrskyinen yöni Atlantilla. Se laittaa kyllä mielen harvinaisen nöyräksi, jos rehellisiä ollaan. Oikeastaan en muista, milloin viimeksi on mieleni ollut näin nöyrä ja kunnioitus syvä. Kumarrukseni merelle on harvinaisen herrasmiesmäinen ja lähelle maantasaa venyvä.
Oikeastaan olin ehkä vähän kaivannutkin tämänkaltaista nöyryyttä. Nykyajassa liian harvoin luonto laskee jalat maahan ja opettaa nöyryyttä. Sitä jotenkin luulee olevansa jollain epäinhimillisellä tavalla sellainen kaikkivoimainen hippi, jota ei pysäytä mikään maan päällä vallitseva voima.
Tosiasiassa omat voimat ovat kuitenkin kovin vähäiset, kun asiaa rupeaa katselemaan altavastaajan saappaista. Kymmenmetristen aaltojen keskellä kaikkivoimainen hippeys on vain muisto menneisyydestä ja jokin uusi ja tuntematon voima valtaa sielun. Olo on kuin uudesti syntyneellä. On erityisen hyvä silloin tällöin saada muistutus siitä kuinka vähäiset loppujen lopuksi voimamme ovatkaan.
Aamu alkaa valjeta, kaksi pikkulintua lentelevät veneemme ympärillä – uusi päivä on koittanut ja sen mukana myrsky hävinnyt.
Harvoin on auringon nousu ollut näin kaunis ja odotettu. Vuoroparini ja minun suut ovat hymystä vääntyneet. Emme voi muuta kuin hymyillä. Aurinko kultaa taivaanrantaa ja meri on muuttumassa aiempaa leudommaksi. Homma tuntuu nyt naurettavan helpolta aiempiin puitteisiin verraten.
Käymme herättämässä harvinaisen pitkällä univuorolla olleet vuorolaiset ja keitämme heille teeveden valmiiksi. Koko yön valvomisen jälkeen uni tuntuu varsin mukavalta vaihtoehdolta. Painumme pehkuihin kajuuttojemme syvyyksiin ja siirrymme suoraan REM-uneen. Jos joskus tarkoitan suoraan, niin nyt. Uni saapui ennen kuin kerkesi kunnolla asentoa ottamaan.
Kaksi nuutunutta ja suolaveden kastelemaa merimiestä otettiin harvinaisen hyvillä ja hyväksyvillä mielin vastaan nukkumatin yön siniseen valtakuntaan.
Kohtasimme Hollantilaisen saksofonistin, joka vaimonsa kanssa matkusti karavaanilla ympäri Eurooppaa.
Viiden tunnin kuluttua oveen koputus katkaisee unen kauniin kiharan ja hetken planeetalle palauduttuani nousen sängylle istumaan. Vuoro vaihtuu ja pääsee taas nauttimaan Atlantista ja purjehduksesta – tätä olin jo odottanut.
Kertaakaan ei ole vielä harmittanut herätä kajuutasta vahtivuoroon. Se johtuu ensisijaisesti mahtavasta miehistöstä, joka meillä on ollut vaihtuvana mukana pitkin matkaa. Ihmiset ovat tehneet tästä matkasta erityislaatuisen ja ne filosofiset sitlooda-keskustelut tähtitaivaan kuullatessa meren sinistä pintaa, ne jos jotkut, ovat tehneet tästä matkasta mahtavan.
Tästä onnellisena on hyvä jatkaa elämää eteenpäin ja asettua hetkeksi Portugaliin lepäämään ja tutustumaan paikallisen elämän syövereihin – tietenkin Hamarin Purjehtijoiden lippua mahdollisimman korkealla pitäen!
Auringonlaskut ovat kauniita merellä.