Miten Facebook teki minusta purjehtijan

Updated: 3 days ago

Siinä se oli. Täydellisyys. Älypuhelimen näytöllä huutaen hiljaisesti nimeäni.

Meri ei ole koskaan ollut minua varten. Sukuni on sisämaasta, vihreiden lakeuksien kansaa. Kesät vietettiin pyllistellen mustikkametsässä ja kiertäen ahon laitaa. Vaikka itse kasvoin meren haju sieraimissa, oli suhteeni suureen tuntemattomaan etäinen. Varpaiden lilluttelua uimarannalla ja Viikkarilla Tallinnaan.

Kaipaus kupli tajunnan reunoilla. Tiesin aina etten haluaisi elää sisämaassa ilman lokkeja ja merituulta. Vaikka merelle ei päässyt, oli sen lupaaman seikkailun läheisyys tärkeää.

Saan kiittää Facebookin algoritmeja elämäni uudesta suunnasta: kolme vuotta sitten Facebook-fiidissä lävähti kasvoilleni täydellisen puhutteleva mainos: "Purjehduskurssi sinulle merellinen nainen!". Punatukkainen nainen nojaamassa rennosti vanttiin bikineissä puuveneen kannella. "Seesteisyyttä ja naispurjehduksen onnea - Heidi, Viaporin Tuoppi". Jotain aivan muuta kuin ne tuimailmeiset Hjallis-miehet Muston takeissa, tähän fiilikseen minäkin pystyin ja HALUSIN samaistua!




Tähän aikaan en tosin tiennyt, mikä on vantti tai Viaporin tuoppi. En ollut ikinä edes astunut purjeveneen kannelle. Intuitio kuitenkin päätti ilman epäröintiä, ja kolmen minuutin kuluttua olin ilmoittautunut purjehduskurssille.

Viikonloppukurssi järjestettiin syyskuun alussa kotoisassa yksityisasunnossa Hamarin vanhassa sahakylässä. Perjantai-iltana paikalla oli tusinan verran eri-ikäisiä naisia erilaisista taustoista. Kahvikuppien takaa väläyteltiin hermostuneita, tunnustelevia hymyjä. Osa oli purjehtinut jonkin verran, osa ei lainkaan, jokainen oli sitä mieltä että "en minä nyt oikeastaan mitään osaa" tai "mies hoitaa kapteenin hommat ja minä teen niin kuin käsketään". Yhteistä oli halu oppia lisää ja löytää varmuutta vesille.

Jos jokin on varmaa niin se, että sitä varmuutta ei kyllä ensimmäisenä iltana löytynyt! Omat odotukset skumppalasipurjehduksesta haudattiin samoin tein. Siis tämä homma ei toimikaan niin että vedetään narusta, nostetaan lakanat, pistetään plotteri päälle, istutaan alas ja ajetaan rupatellen auringonlaskuun?



Kurssilaiset kannella!

Kukaan ei ollut koskaan kertonut, miten paljon ammattisanastoa purjehdukseen liittyy tai miten luonnon ja tuulen armoilla purjehtija on. Pienellä päättelyllä tai pohjatyöllä tähän tulokseen olisi voinut päätyä itsekin, mutta mitä turhia, sitä varten tämä maakrapu tuli kurssille.

Parasta kurssissa oli opettajan konstailematon asenne, joka välittyi rauhallisesta olemuksesta ja kärsivällisestä opetuksesta: älä turhia stressaa, skuutti käteen ja menoksi. Itsellä, ja puheiden perusteella kaikilla muillakin kurssilaisilla, oli pää teoriatuntien jälkeen niin solmussa, että suostuimme lauantai-iltapäivänä nousemaan jolliin vain koska kaikki aivokapasiteetti oli varattu jiippien ja vendojen muisteluun. Vastaväitteille ei riittänyt kaistaa.

Istuin jollaan pää täynnä tuulikaavoja ja kädet täynnä köysiä kuin marionetin ja tuuliviirin rakkauslapsi, valmiina kaatumaan. Jotain mullistavaa tapahtui: tuuli puhalsi purjeisiin, kiristin skuuttia, jolla liikkui ja minä ymmärsin miksi ja mihin suuntaan. Heureka! On hämmentävän tyydyttävää kahlita luonnonvoimat palvelemaan omaa päämäärää. Minä osaan!



Ja siitä lähtee ensimmäinen kiekka laserilla <3

Kun lisätään tähän oivallussoppaan vielä tusina muuta oppivaa naista samoilla fiiliksillä, kölivenepurjehdus auringonlaskuun, syyskuun helteet, naurua, ryhmän kannustusta, lohikeittoa ja jatkuvaa itsensä ylittämistä on selvää ettei ollut takaisin kääntymistä. Minusta oli tulossa kiireisen ihmisen kauhu: purjehtija.

Onneksi en ollut kasvavan tietouteni kanssa yksin. Sunnuntai-iltana kurssin lähestyessä loppuaan olimme kaikki vaaleanpunaisessa, meren tuoksuisessa purjehduskuplassa. Kurssin vetäjä Juho luki tilanteen oikein ja ehdotti suloisesta joukkohysteriasta nauttivalle, vasta tutustuneelle naisporukalle yhteisen purjeveneen hankintaa. Kiitos siitä! Itsellä napsahti pää pystyyn kuin mangustilla. Mitä, missä, KYLLÄ! Intuitio päihitti jälleen kerran terveen järjen. Onneksi.


Ensimmäinen kölivenepurjehduseni Marieholm IF:llä josta myöhemmin tuli ensimmäinen veneeni, mutta se on jo toinen tarina.


Mutta koska kukaan ei tänä älylaiteaikakautena kykene keskittymään maitotölkin kylkeä pidempään tekstiin, säästetään tarina all female sailing team Club Marelynin perustamisesta seuraavaan blogikirjoitukseen. Nähdään täällä tai vesillä!


____


Seurassamme kannustamme monenlaisiin keskustelunavauksiin. Blogikirjoitukset ovat jäseniemme ajatuksia eivätkä edusta seuran virallista kantaa.

 

©2020 by Hamarin purjehtijat. Proudly created with Wix.com